Välillä tuntuu siltä kuin tasapainottelisin veitsenterällä. Joskus tuntuu että olen tasapainossa, pysyn pystyssä ja pysyn tässä, toisinaan taas huojun laidalta toiselle ja horjahtelen ja pelkään, että putoan jommalle kummalle puolelle. En voi kuin pelätä itseäni ja odottaa, horjahdanko. Pelkään myös sitä, mitä minusta silloin tulee, ja pääsenkö koskaan täysin tasaiselle maalle.

Joo ja olen nyt sitten ylioppilas. Monet kyselee et miltä nyt tuntuu. Voin julkisesti kertoa että eipä tunnu yhtään miltään. Ei ollenkaan miltään, ei hienolta, ei pahalta, ei helpottuneelta, ei yhtään miltään.
Tänään nukahdin ihan suunnittelematta. Piti lähteä lenkille, mutta mä vaan nukuin vaatteet päällä tuntikaupalla, nyt tuntuu kuin olisi jossain horroksessa eikä jaksais tehdä enää mitään. Söin ja sekin oli sitten liikaa. Unen jälkeen ei olis hyvä syödä, paitsi aamulla.

Onpa muuten ihmeellistä huomata kerta toisensa jälkeen, että on loppujen lopuksi aina yksin. Ajoittain tuntuu ettei olisi, ja että on joku joka on aina siinä. Mutta harvemmin on juuri silloin kun sitä tarvitsisi. (Esim. aamuyöstä stadissa kun ilman kenkiä käveleskelee ympäriinsä ja katsoo kun taksit vievät porukkaa koteihinsa, hodarikiskan krapulasafkajono on pisimmillään, baarit tyhjentyneet ja aurinko nousemassa, jalkoihin sattuu ja on nälkä.) No en halua kuulostaa liian melankoliselta. Mutta ainakin mun maailmassa on universaali totuus se, että ihminen on vain yksin. Sori tää.